Taustaa

Eläköön terva ry perustettiin vuonna 2015 ensimmäisenä tavoitteenaan mahdollistaa EU:n edellyttämä kemikaalirekisteröinti kansallisaarteellemme tervalle. Laaja hanke saatiin kulttuurirahastojen, kirkkohallituksen ja monien muiden tukijoiden avulla valmiiksi vuonna 2018. Sen jälkeen yhdistys on keskittynyt tervakulttuurin ja erityisesti tervan valmistuksen edistämiseen. Vuonna 2020 päätettiin koota aineistoa uuteen ohjeistukseen, joka osaltaan helpottaisi ja edistäisi uutta tervan tuotantoa. Tarkoituksena on julkaista erilliset ohjeet tervaspuun tunnistamiseen ja korjuuseen sekä tervan hautapolttoon.

Oikeita tapoja rakentaa tervahauta, tuottaa raaka-aine ja hallita tervahaudan polttoa lienee yhtä monta kuin tervan polttajiakin. Siksi tämä ohje ei pyri olemaan täydellinen, saati sitten lopullinen. Jokaisen asiasta innostuvan on syytä kehittää omaa tekniikkaansa – ja toivottavasti jakaa kertynyttä tietoa muillekin.

Tätä Eläköön terva ry:n kokoamaa tervanpoltto-ohjetta ovat rahoittaneet Kordelinin säätiön Gustaf Komppa –rahasto, Otto Malmin lahjoitusrahasto sekä Metsämiesten säätiö.

Espoossa 23.5.2022

Eläköön terva ry
Ilkka Pollari                        Mikko Erkinaro

Mikko Erkinaro

Johdanto

Tervanpolton leviämishistoria Vanhalla Mantereella on seuraillut todennäköisimmin suurten ja yhtenäisten metsäalueiden vähittäistä vetäytymistä kohti pohjoista. Tervaa on valmistettu Suomessa viimeistään keskiajalta alkaen. 1600-luvulla hautatervasta tuli Suomen tärkein kaupallinen tuote. Puisten laivojen väistyminen teräksisten tieltä 1800-luvun lopulla aloitti tervan kysynnän – ja valmistuksen – nopean laskun. 1900-luvun aikana tervaa kuitenkin valmistettiin edelleen, esimerkiksi sota-aikoina tervalla oli suuri merkitys voiteluaineiden lähteenä.

Viime vuosisadan loppuun mennessä tervan kysyntä tasaantui vastaamaan lähinnä historiallisten rakennusten puurakenteiden suojauksen tarvetta, vaikka tervalla on edelleenkin monia muitakin käyttötapoja. Kotimainen hautatervan tuotanto hiipui ja kysyntää tyydytettiin tuontitavaralla, lähinnä kiinalaisella sekatervalla. 2000-luvulla tervanpoltto on ollut yhä enemmän harrastustoiminnan ja matkailuelinkeinon varassa – kyläyhteisöjen tervahautojen ympärille rakentuvia kesätapahtumia järjestetään kymmenillä paikkakunnilla. Säännöllisesti merkittäviä määriä (yli 1000 litraa/vuosi) mäntytervaa tuottavia on jäljellä enää muutamia. Kotimaisen tervan kysyntä ylittää moninkertaisesti sen tarjonnan ja tarvitsijat ovat valmiit maksamaan mäntytervasta hyvän hinnan.

Viimeinen tervanpolton ”veren perintönä” tunteva sukupolvi on ikääntynyt ja suureksi osaksi siirtynyt paremmille tervamaille. Kiinnostus perinteiseen ja modernimpaankin tervanvalmistukseen on kuitenkin lisääntymässä. Kokeneita tervamestareita onneksi vielä löytyy. Kyläyhteisöt ja museot pyrkivät varmistamaan osaamisen säilymistä ja siirtymistä uusille sukupolville. Tervanpolttoon liittyvä kokemus ja tieto ovat joka tapauksessa tärkeitä osia vaarantunutta kulttuuriperintöämme.

Eläköön terva ry:n toimesta järjesteltiin EU:n edellyttämä pohjoisen mäntytervan kemikaalirekisteröinti. Sen rahoittivat kulttuuriperintöämme vaalivat kulttuurirahastot, Kirkkohallitus ja useat muut yhdistykset ja säätiöt. Työ mahdollistaa perinteisen tervanpolton säilymisen ja tarjoaa uusille kotimaisille tervantuottajille mahdollisuuden kohtalaiseen (jopa 10,000 l/vuosi) tervantuotantoon. Pienemmät, alle 1000 l/vuosi) tuottajatt eivät lupaa tarvitse.

Viimeisin laajalle levinnyt tervaohje, Ilmo Lassilan Tervanpoltto tervahaudassa (Suomen metsänhoitoyhdistyksen käsikirja N:o 3 – Oy Hämäläisen kirjapaino, Hämeenlinna, 1908) on jo sadan vuoden takaa.  Viime vuosikymmeninä on lähinnä ammattikorkeakoulujen opinnäytetöinä syntynyt hyviä tervaohjeita, esimerkiksi Elisa Kujanpään Terva: Historia, valmistus ja käyttö (Seinäjoen Ammattikorkeakoulu, 2011). 

Nyt julkaistava tervanpoltto-ohje tukeutuu lähinnä näiden kahden teoksen teksteihin, joita olemme täydentäneet Samuli Paulaharjun perinnetiedolla (Suomenselän wieriltä, Werner Söderström Oy, 1930), Toivo Immanuel Itkosen kaksiosaisella tietosanakirjalla (Suomen lappalaiset, WSOY, 1948), Niilo Saarivirran toimittamalla historiikilla (Entinen Oulujoki, Kauppakirjapaino Oy, 1954), Uuno Taavi Sireliuksen kaksiosaisella tietosanakirjalla (Suomen kansanomaista kulttuuria, Vammalan Kirjapaino 1989) sekä tunnettujen tervamestarien suullisilla ohjeilla ja periaatteilla.  Tervanpolton työvaiheiden sijoittuminen vuodenkierron suhteen on esitetty taulukossa 1.

Vaikka tervahaudan teko- ja polttotapoja on melkein niin monta kuin tekijöitäkin, ovat pääperiaatteet haudan puumateriaalin sekä peitteiden hoidossa ladonnan ja polton aikana kuitenkin kaikilla samat. Myös lopputuotteiden käsittelytavat poikkeavat hyvin vähän toisistaan eri tekijöiden kesken. Eri maantieteellisillä alueilla jokainen hautamestari polttajineen on joutunut sopeutumaan ja ratkaisemaan eteen tulleet käytännön ongelmat tarjolla olevien resurssien, kuten rakennusainesten, maastonmuotojen, vesistöjen sijainnin tai valitun rakennuspaikan mukaan.

1. Tervan merkitys

Havupuiden pihkojen tarkoitus on suojata puuta mikrobien ja hyönteisten hyökkäyksiltä ja parantaa puun kärsimiä vaurioita. Kun puuta kuumennetaan hapettomissa olosuhteissa pihkan komponentit hajoavat ja reagoivat kuumuudessa pilkkoutuvien ligniinin ja selluloosan kanssa ja muuttuvat tervaksi. Tervaa on tuhansia vuosia käytetty puurakenteiden suojauksessa. Sillä on monia muitakin sovelluksia, hoitotuotteista aina aromeihin ja voiteluaineisiin.

Mäntyterva on Pohjoismaissa tärkein tervalaatu. Sitä valmistetaan tervaspuun hyvin hitaalla hiiltämisellä eli lähes hapettomalla ”poltolla” perinteisessä tervahaudassa, betonisessa avobunkkerissa tai ulkoisesti kuumennettuna teräksisessä umpinaisessa teräsastiassa, kuten vanhassa painesäiliössä tai öljytynnyrissä. Vielä sotien jälkeen maassamme oli kymmeniä terva- ja tärpättitehtaita, joissa puuta hiillettiin muuratuissa tai teräksisissä laitteistoissa. Nyt ne ovat kadonneet. Puuta kyllä hiilletään joissakin nykyisissä prosesseissa. Biohiilen ja pyrolyysiöljyn valmistusprosesseista ei kuitenkaan ainakaan vielä saada laadukasta mäntytervaa.

2. Tervaspuu

Tervan tuotantoon valitaan pihkapitoisinta mäntypuuta. Sellaista löytyy lähinnä vanhoista kannoista tai vaurioituneista puista. Pihkapitoisuutta voidaan myös tarkoituksella edistää kuorimalla koloraudalla tavallisimmin nuoria, suoravartisia (halkaisija n. 15-25 cm) mäntyjä, edeten tyvestä kohti latvusta, useiden vuosien aikana. Rungon pohjoispuolelle jätetään kämmenenlevyinen elämänlanka koskematonta kaarnaa ja nilaa ja se katkaistaan vasta pihkoittumisprosessin lopuksi (aikaisintaan ennen kuin runko jätetään vajaa vuosi viimeisen kuorimisen jälkeen pystyyn kuivumaan). Yleinen nyrkkisääntö kuorimisessa on miehenmitta ylöspäin per vuosi (n. 2m runkoa). Miehenmittaisia kuorimisia kertyy enimmillään kolme (aina 6 metriin asti) ja ensimmäisen kerran jälkeen tarvitaan joko erityisiä telineitä tai tolppakenkiä. Pystyyn kuorittavien puiden koko pihkoittumisprosessi vie hieman olosuhteista ja aikatauluista, kuten kuorintaväleistä riippuen 2-8 vuotta.

Pihkapitoisuutta voidaan edistää kuorimalla koloraudalla tavallisimmin nuoria, suoravartisia (halkaisija n. 15-25 cm) mäntyjä, edeten juuresta kohti latvusta. Kuorintaa on tehtävä useiden vuosien aikana. Kuvassa kuorintaa tekemässä Kari Rauha. Kuva: Juhani Viitanen.

Kunnolla pihkoittunut tervaspuu on raskasta, lohenpunaista ja pihkaiset juonteet voi tunnistaa niiden valkeasta, ruskeasta ja oranssista väristä ja puun hyvästä, aromaattisesta tuoksusta. Vanhan männyn oksien haarat ja oksien sisäkerrokset pihkoittuvat myös hyvin, samoin tuulen rasittamat, salamaniskemät, tervaroson vaivaamat tai muuten kärsineet rungot. Kuva: Ilkka Pollari

3. Tervahauta

Tervahaudan rakentamis- ja ennen kaikkea polttovaiheessa on hyvin suositeltavaa, että mukana on kokenut tervamestari tai vähintään joku, jolla on kokemusta rakentamisesta ja poltosta. Perinteen jatkamiseksi on tervahaudan rakentamisen ja tervanpolton vaiheet syytä dokumentoida mahdollisimman tarkasti.
Tervahaudan rakennuspaikalle on ainakin kaksi tärkeää vaatimusta. Ensiksikin paikan tulisi olla jonkinlainen rinne, törmä tai vastaava korkeuseron sisältävä maastonmuoto. Siten saadaan aikaan korkeusero haudan suppilopohjan ja suppilon pohjalta lähtevän putken ulkopään välille ja siten haudan nestejakeet virtaamaan painovoiman avulla loivasti alaspäin kohti halssia, josta ne kerätään talteen. Toiseksi haudan suppilopohjan tulisi olla hyvälaatuista hienoa hiekkaa tai savea. Silloin suppilopohjan muotoilu kivettömälle hieta- tai savipatjalle käy vaivattomasti.

Tervahauta. Kuva: Mikko Erkinaro

3.1 Tervahaudan pohja

Tervahaudan pohjan tulisi olla mahdollisimman tiivis ja tasainen. Hyvälaatuinen savikerros on perinteisesti ollut haudan pohjana ja sen pinta on kostutettu tervan kusella ja tampattu tiiviiksi. Haudan nestemäisten tuotteiden ohjaamiseen kohti keskustaa ja silmäreikää on käytetty myös koivun, kuusen tai männyn kuorilevyjä (ks. yllä). Mikäli hautaa on tarkoitus käyttää useampaan kertaan, kannattaa pohja valaa betonista. Routasuojaus pitää tällöin tehdä maaperän vaatimusten mukaan.

Hautasuppilon silmäreiän syvyystason suhde haudan säteeseen on tyypillisesti n. ¼, jolloin halkaisijaltaan 8 m haudan silmäreikä on metrin pohjan reunojen tai ympäröivän maanpinnan tason alapuolella. Nykyisin toistuvaan käyttöön tarkoitetun haudan pohja valetaan useimmin betonista. Haudan pohjalla käytetään toisinaan myös ohutta teräspeltiä tai tervapahvilevyjä.

Tervahaudan pohjan tulisi olla mahdollisimman tiivis ja tasainen. Kuva: Mikko Erkinaro.

Silmästä halssiin haudan pohjatason alapuolelle eli hautasuppilosta ulkomaailmaan kulkeva putki on perinteisesti tehty männystä tai haavasta. Tuore puunrunko halkaistaan ja koverretaan ontoksi, tyveen tehdään väljä reikä hautasuppilon puoleiseen päähän ja halssinpuoleiseen päähän tapinreikä. ja halkaistut puoliskot liitetään uudelleen toisiinsa nauloilla tai sidotaan vittaksilla tai muilla kestävillä puusiteillä. Putken voi tietysti tehdä tuoreen puumateriaalin lisäksi myös sahatusta puutavarasta tai teräsputkesta. Putken päähän on tehtävä turvallisuussyistä jämäkkä tappi, jonka kehän yhdelle kyljelle putkea vasten veistetään matala, tapin sisäpäästä ulkoreunalle ulottuva painauma ylivuotoaukoksi niin kaasuille kuin nesteillekin. painauma saa olla niin matala, että kun tappi työnnetään pohjaan saakka kiinni, putki on miltei tukossa. Käännettäessä tappia toiseen asentoon voidaan ylimääräinen paine päästää painauman kautta ulos.

Perinteisesti hautasuppilon keskusreiän eli silmän päälle on laitettu este, jotta suurimmat kasvinosat, hiilenpalat, multapaakut tai pikkukivet eivät pääse putkeen ja sitä kautta tervatynnyreihin ja lopulta käyttäjille saakka. Yksinkertaisimmillaan silmäreiän päälle voi laittaa laakean kiven, jonka reunat ovat osittain irti maasta ja silmäreiän reunoista. Toinen vaihtoehto on ns. sihti (ristikko) eli 15–20 cm pitkistä (paksuus n. 1,5 cm) tikunpätkistä n. viiteen, kuuteen kerrokseen ladottu kuutionmallinen ”tulitikkutalo”. Rakennelma on hyvä sitoa kokoon ohuella metallilangalla, jotta sitä voi liikutella haudan ulkopuolelta suppilon keskelle varovasti nostamalla. Koska sihti on silmäreiän päällä ja siinä on viisi rei’itettyä pintaa tervahaudan sisäosia kohti, pysäyttää se varsin tehokkaasti suurimmat roskat putkea kohti valuvista nestemäisistä jakeista. Sihti ja sen pintakerrosten liikkuvat tikunpätkät toimivat myös hyvänä pohjana keskipisteen kohdalle asennettavalle pitkälle silmätikulle, joskin useimmiten silmätikkua joudutaan latomisen alkuvaiheen ajan tukemaan 2–3 suunnasta ohuella rimalla tai oksalla.

Silmätikun on oltava tyvestään yli 5 senttiä paksu, keskimääräisesti suora ja ryhdikäs, nuori lehtipuun varsi. Sen pituuden olisi hyvä olla tervahaudan puumassan syvyys silmäreikään saakka lisättynä n. kolmella metrillä. Tyvi on hyvä veistää teräväksi jos se istutetaan sihdin yläkerroksiin. Silmätikkua ei saa asentaa itse silmäreikään, vaan sen on aina oltava jonkinlaisen esterakennelman yläpuolella. Silmätikku toimii eräänlaisena merkinantolaitteena: kun koko latomuksen hiiltyminen on edennyt keskustaan saakka, tikku hiiltyy poikki ja katkeaa.

Vanha tervahaudan rakennekaavio. Kuva: Veli Pollari.

3.2 Tervasten latominen

Useimmilla tervamestareilla on se käsitys, että liian pienistä tervaksista, esimerkiksi teollisesta mäntyhakkeesta ei synny hyvää tervaa. Oikean kokoisessa tervaksessa tervalla on aikaa muhia ja ’kypsyä’ puuaineksen suojassa ennen tervatippojen erottumista. Ilmo Lassilan (1908) mukaan tervaksen pitää olla niin pieni, ettei siitä saa kirvesvartta. Todellisuudessa tervasten kokoon vaikuttavat kulloisetkin olosuhteet. Kantohauta ladotaan osin hyvinkin pienistä pilkkeistä, kun taas pystyynkuoritusta puusta halotaan latomista varten yleensä 60–100 sentin pituisia säröksiä (halkaisija enintään 5–7 cm), jotka asetellaan hautasuppiloon kantohautaan verrattuna hieman legopalikoiden tapaan ja tilkitään sitten samoista puista tehdyillä hienommilla pilkkeillä.

Tervaksia ladottaessa laitetaan paksumpi pää aina ulkoreunaa kohti ja kukin säröskerta tiiviisti limittäin toisiinsa kiinni niin tasona kuin kerroksinakin, jotta terva ja muut nesteet saavat valua esteettömästi kohti keskustaa.

Haudan uloin vyöhyke toimii sytytysvyöhykkeenä, joten siihen käytetään usein tavallista, pihkatonta mäntyä. Uloimman särösvyöhykkeen tervantuotto on tällöin luonnollisesti muuta hautaan ladottua puuainesta heikompi, mikä on hyvä ottaa huomioon hautaa suunniteltaessa. Suppilonmuotoisen tervahaudan latominen voidaan tehdä joko keskeltä ulospäin tai ympyrän kehältä ns. varvi eli säröksenmitta kerrallaan sisäänpäin. Vähitellen syntyvän puukeon tiiviyteen tulee kiinnittää erityistä huomiota, jotta särösten väliin jäävä ilmatila saadaan minimoitua. Erityistä huolellisuutta tulee noudattaa silmätikun ja viimeisen kokonaisen varvin väliin jäävän alueen eli aivan haudan keskusosan latomiseen mahdollisimman tiiviisti. Allejäävän sihdin päälle ja ympärille säröksiä tulee katkoa ja pilkkoa kirveellä hyvin eripaksuisina ja monenlaisiin pituuksiin n. viidestä sentistä pariinkymmeneen senttiin saakka.

Tervaksia ladottaessa laitetaan paksumpi pää aina ulkoreunaa kohti ja kukin säröskerta tiiviisti limittäin toisiinsa kiinni niin tasona kuin kerroksinakin, jotta terva ja muut nesteet saavat valua esteettömästi kohti keskustaa. Kuva: Mikko Erkinaro

Kuvat: Mikko Erkinaro

3.3 Hautalatomuksen peittäminen

Ennen peittämistä tervakset tasoitetaan lyömällä reunalinjasta ulos pistäviä kohtia puunuijalla ja työntämällä isoimpiin väleihin uusia tervaksia.  Keosta tehdään näin mahdollisimman tiivis. Erityisesti reunalle jäävän n. 25–30-senttisen sytytyskerroksen (em. kaistale) tulisi olla seinämältään suora ja sen yläreunasta lähtevien tervasten ulkopäiden kaareutua vähitellen kohti keskustaa joka toinen vierekkäinen pää n. 5 senttiä edellistä sisempänä. Näin saadaan pienistä taskuista muodostuva vaihteleva pinta, jossa sammaleet ja peittomaa pysyvät hyvin paikallaan vähitellen kaltevaksi kaareutuvalla reunallakin. Lopulta peittomaa taputellaan (sammalten päälle) tasaiseksi sekä haudan päältä että sivuilta lapion lappeella.

Peittämiseen käytettävän turpeen on parasta olla kunttaa eli marjanvarsiturvetta. Päällimmäinen kerros voi olla kosteaa sahanpurua, haketta tai (hiekka)savimultaa. Ellei kunttaa ole saatavilla, kannattaa alin kerros tehdä kuusenhavukerroksista. Toisinaan hautalatomus peitetään paksuilla nurmimaton palasilla, joissa on juuret mukana antamassa tiivistä ja kestävää rakennetta. Palaset toimivat oikein hyvin, mutta niiden liikkuminen polton aikana ja kulloinkin peittoa tarvitsevien alueiden peitto ja palasten paikallaanpysyminen vaativat jatkuvaa huolenpitoa ja lyhyiden puutappien kanssa puuhastelua. Hyväksi koettu vaihtoehto on myös laittaa reilu kerros tuoretta seinä-, kerros- tai sulkasammalta (ei rahkasammalta) säröspinnan peitoksi ja sen päälle tiivis kerros kunnon heterogeenista maa-ainesta (hiekkasavimultaa, vrt. yllä). Tällöin kunttaa ei tarvita kuin valmiiksi lohkoittuina paloina sytytyskerroksen peittämiseen sytytyksen jälkeen.

Tuoretta sammalta tarvitaan 40–50 vajaata jätesäkillistä 15–20 kuution hautaa kohti. Kunttaa puolestaan kuluu levyinä vajaa traktorin teliperävaunullinen 7 m halkaisijaltaan olevaan hautaan. Kunttalohkoja tarvitaan haudan alareunan peittelyyn usein pitkään myös itse sytytyskerroksen peittämisen jälkeen. Maa-ainesta menee n. kolme teliperävaunullista sekä haudan peittämiseen, että poltonaikaisiin hoitotoimiin. Maa-ainesta kannattaa kasata muutama isompi kasa eri puolille hautaa sen lähettyville, jotta maan lisääminen peitteeksi lapiolla sujuu vaivatta.

Kuva: Mikko Erkinaro

3.4 Tervahaudan poltto

Tervanpoltto opitaan kokemuksen kautta. On siis syytä kopioida tähän hieman seikkaperäisempi ohje yli sadan vuoden takaa:

Oheinen teksti on ote Ilmo Lassilan kirjasta Tervanpoltto tervahaudassa (Suomen metsänhoitoyhdistyksen käsikirja N:o 3 – Oy Hämäläisen kirjapaino, Hämeenlinna, 1908).

Juhlallinen hetki! Kuva: Mikko Erkinaro

Savun väri kertoo poltosta paljon.  Kuva: Mikko Erkinaro

Ilmo Lassilan ohje jatkuu:

”Tuuli vaikeuttaa suuresti tervahaudan hoitoa. Tuulen puolella tapahtuu palaminen liika nopeasti, tuulen alla liika hitaasti. Sen tähden koetetaankin tuulen alla palamista kaikin keinoin edistää, sieltä sytytetään miilu ensiksi ja annetaan sen palaa vähän aikaa ennen kuin tuli tuulen puolella viritetään. Tuulen puolella koitetaan tulen valtaa ehkäistä. Siellä pidetään vähemmin vetoreikiä ja peitettä pidetään paksumpana. Polton alussa pääsevät haudasta tulevat kaasut helposti haihtumaan peitteen läpi ja ilmanvaihtokin on jotensakin hyvä. mutta silloin on myöskin palamisen vaara suurempi, tuli voi helposti päästä hyvään vauhtiin. Sentähden onkin tervahaudan valvominen alussa hyvin vaikeaa. Siihen tarvitaan silloin kymmenkuntakin miestä, kun sitä vastoin lopussa tullaan parillakin toimeen. Täytyy olla aina valmis luomaan peitettä sellaisille paikoille, missä tuli tahtoo pyrkiä peitteen läpitse. Loppupuolella käy palaminen hitaammaksi, sillä peite tiivistyy eikä laske enää niin hyvin ilmaa lävitsensä.”

”Paitsi edellä mainittuja asianhaaroja, voi tervaa polttaessa esiintyä muitakin, jotka vaikuttavat lopulliseen tulokseen. Yleensä voidaan sanoa, että tervanpoltto suuresti riippuu ilmoista l. ”tervakelistä”, kuten tervanpolttajat sanovat. Sentähden onkin mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa laatia erityisiä ”sääntöjä” tervanpoltolle, jotka pitäisivät paikkansa joka tapauksessa.”

Samulin Paulaharjun teoksesta Suomenselän wieriltä kertomuksistakin löytyy lähes ohjeeksi sopiva ote palavan tervahaudan valvonnasta:

”Milloin piti puisella hautakuokalla
karhota kummun alareunasta sysiä,
milloin pitkällä puukangella lyödä
kattoa ja rästästä tiiviimmäksi, ja
sitten taas, kun hauta oli joutunut
sysikatolle, täytyi terävällä
pistoseipäällä sohia lakipuolta,
niin että savu ja tulinen lieska
tuiskahtelivat vasten silmiä.”

Kujanpään ohje tervan polttovaiheeseen on lyhyt:

”Yötä päivää on koko ajan jonkun seurattava että haudasta nousee tasaisesti valkeaa savua ja tarvittaessa paikkailtava turpeilla avautuneita kohtia. Sinertävä savu voi olla merkki liekeistä. Musta savu taas kertoo itse tervan palavan. Prosessia säädellään kunttaa, turvetta tai sahanpurua lisäämällä ja poistamalla, siten että hiillos etenee mahdollisimman tasaisesti kohti haudan keskustaa. Mikäli jokin kohta haudassa syttyy liekkeihin, on turvekatos avattava siltä kohdalta ja tuli tukahdutettava. Haudan palamisaika riippuu tervaksien määrästä.”

Kuva: Jonni Hulmi

Samulin Paulaharjun teoksesta Suomenselän wieriltä kertomuksistakin löytyy lähes ohjeeksi sopiva ote palavan tervahaudan valvonnasta:

”Milloin piti puisella hautakuokalla
karhota kummun alareunasta sysiä,
milloin pitkällä puukangella lyödä
kattoa ja rästästä tiiviimmäksi, ja
sitten taas, kun hauta oli joutunut
sysikatolle, täytyi terävällä
pistoseipäällä sohia lakipuolta,
niin että savu ja tulinen lieska
tuiskahtelivat vasten silmiä.”

Kujanpään ohje tervan polttovaiheeseen on lyhyt:

”Yötä päivää on koko ajan jonkun seurattava että haudasta nousee tasaisesti valkeaa savua ja tarvittaessa paikkailtava turpeilla avautuneita kohtia. Sinertävä savu voi olla merkki liekeistä. Musta savu taas kertoo itse tervan palavan. Prosessia säädellään kunttaa, turvetta tai sahanpurua lisäämällä ja poistamalla, siten että hiillos etenee mahdollisimman tasaisesti kohti haudan keskustaa. Mikäli jokin kohta haudassa syttyy liekkeihin, on turvekatos avattava siltä kohdalta ja tuli tukahdutettava. Haudan palamisaika riippuu tervaksien määrästä.”

Kuva: Jonni Hulmi

Kuten Lassila edellä kertoo, tervahaudan suurin vihollinen on tuuli, sekä sytytyksen että polton aikana. Sen aikaansaamista haitoista suurin on hautalatomuksen vähittäinen kuluminen ja pehmeneminen epäsymmetrisesti yhdestä suunnasta käyvän ilmavirran ja sen aiheuttaman hiiltymisen kiihtymisen seurauksena.  Muutoksia aikaansaava ilmavirta voi olla liki huomaamaton esim. vesistön läheisyydessä tai avoimemmalla puolella hautaa.

Hautaa sytytettäessä pitää alareunan peittämätön vyöhyke eli sytytyskerros saada palamaan mahdollisimman tasaisesti koko haudan kehällä yhtäaikaisesti. Syttöinä eli sytykkeinä käytetään koko haudan kehälle kiinni puunpäihin asetettuja kuivia, taiteltuja päreitä, säröksistä halkaistuja tervastikkuja sekä runsaasti koivun tuohta. Itse sytytys suoritetaan tervasoihduilla tasaisesti eri puolilta hautaa. Sytytysvaiheessa tulta ruokitaan koko ajan runsaalla määrällä kuivia päreitä ja niitä kannattaa kantaa haudan vierille sylikaupalla vähän väliä. Kun pienikin tuli ja sitä seuraava hehku on saatu tarttumaan tervasten ulkoreunaan, ei hauta enää sammu kuin pakkotoimilla. Sytytyksen aikana (n. 45-90 min) ja sitä seuraavan sytytyskerroksen peittämisen jälkeen (em. kunttapaloilla) tärkein tehtävä on pitää hiillos hengissä tarkistamalla yhä uudelleen ja uudelleen, että hauta on käynnissä ja hehkuu joka kohdassa ulkokehää peittoturpeiden allakin. Jos hiillos on hiipunut, se sytytetään uudelleen tuohien ja päreiden avulla. Liian myöhäinen peittäminen taas polttaa puusta erottuvia kevyitä komponentteja, mikä vähentää tervan saantoa.  Koko haudan sytytyksen ajan kynän tappi voi olla auki, mutta kun tuli on saatu tarttumaan sytytyskerroksen tervaspuihin, tappi on suljettava ja pidettävä suljettuna koko polton loppuun asti, tervan laskua lukuunottamatta. Alakautta tuleva lisähappi muuttaisi haudan toimintaa ratkaisevasti ja vaikuttaisi tervan saantoon.

Prosessissa syntyvä lämpö siirtyy lähinnä kuumien kaasujen välityksellä. Tervahaudan peittokerrokset eivät ole tiiviitä, joten ulkopuolelta virtaava ilma ja sen happi ohjaavat lämmönkehitystä ja sen siirtymistä tervaksiin. Tavoitteena on hiillon eteneminen symmetrisen tasaisesti ja täydellisesti.

Tervasten lämpötilan noustessa niistä haihtuu ensin vettä. Kuivissakin tervaksissa on noin 15 paino-% vettä. Höyrystynyt vesi tiivistyy kylmempien tervasten ja haudan katteen pintaan. Koko haudan lämpötilan noustessa vesihöyryä poistuu yhä enemmän myös haudan katteen läpi vieden mukanaan terpeenejä ja muita helposti haihtuvia aineita. Haudan savu on siis polton alkuvaiheessa lähinnä vesihöyryä. Sytytyksen aiheuttaman lämmön kohotessa yli 200 asteen alkaa hauta tuottaa itse tarvitsemansa lämmön.

Alkulämmitys saa olla nopea ja tehokas. Jos lämpötila nousee hyvin hitaasti pyrkii pihka vuotamaan puusta ulos ennen muuttumistaan tervaksi. Veden ja keveiden jakeiden mukana poistuva pihka kovettuu nopeasti mustaksi sitkaaksi massaksi. Joskus, haudan lämpötilavyöhykkeistä riippuen, tällainen ”pihkatulppa” voi syntyä jo kynään ja silmäreiän ympärille ja pahimmillaan tukkia koko kynän. Tämä on riskinä erityisesti kolotuista puista saatuja ja erittäin pihkaisia tervaksia käytettäessä. Niiden pihka on enimmäskeen tervasten pinnoissa eikä puumatriisin sisällä. Kynän pihkatulppaa voi yrittää avata työntämällä kuuma harjaterästanko kynään, vastavirtaan kohti silmäreikää.

Savu on hyvässä poltossa valkoista tai hyvin vaalean harmaata. Se koostuu pääasiassa vesihöyrystä. Tummemmat sävyt viittaavat tervan komponenttien ja itse tervan palamiseen ja niihin on hyvä nopeasti reagoida: hillitä tulta peittämällä tummasti savuava haudan kohta paremmin.

Tervaa alkaa erottua n. 250 ⁰C lämpötilassa. Lämpötila-alueella 100-200 ⁰C puusta erkanee vettä, etikkahappoa ja muita kevyitä  orgaanisia yhdisteitä mm. terpeenejä osittain kaasuna (sinertävä savu) ja osittain nesteenä (joista muodostuu tervan kusi). Hyvän tervan tuotannossa lämpötilan ylärajana pidetään n. 450 ⁰C.

Tervahaudan osittainen sammuminen (hehkun tai savuamisen hiipuminen) tai muu polton epätasaisuus ovat hankalia tilanteita. Prosessia voi kiihdyttää raottamalla tai poistamalla peitekerroksia joksikin aikaa kylmäksi jäävistä kohdista, jolloin lisääntyvä ilmavirta vauhdittaa paloa. Lehtipuhallinta voi myös käyttää tulen lietsomiseen halutuissa kohdissa. Tosin muovisen puhaltimen kanssa toimiminen satojen asteiden kuumuudessa vaatii suurta tarkkuutta.

Haudan polttonopeudessa on melkoisia eroja: Suomessa poltetaan tervaa hyvinkin hitaasti, lähes kytemällä. Haudan sammumisvaara on kenties suurempi ja aikaisin valutettu terva poikkeaa laadultaan paljonkin myöhemmin valutetusta. Saanto on hitaassa poltossa erittäin hyvä.

Pohjoismaisen yhteistyöverkoston kokemusten perusteella Norjassa ja Ruotsissa annetaan haudan syttyä ja palaa alussa hyvin isolla liekillä. Haudan päällä saatetaan pitää n. 1-1.5 m peittämätöntä aukkoa, jolloin tuli etenee ennen kunnollista peittämistä haudan koko laajuudelle hyvin nopeasti. Tällöin on vaara, että tervan saanto jää vähäiseksi. Arvokasta tervaa palaa pois ja koko haudan hallitsemattoman palon vaara on myös suuri. Voi olla, että nopeassa poltossa saatava terva on kuitenkin hidasta polttoa tasalaatuisempaa.

Tervan kusi vaihtuu tervaksi ja vähitellen pääjakeena saadaan ’pihkaterva’. Polton loppuvaiheen tummaa ja raskasliikkeistä tervaa kutsutaan myös pikitervaksi. Norjassa ja Ruotsissa poltossa saatava terva jaetaan kolmeen luokkaan (tervan kusen jälkeen): aikainen terva, priimaterva ja myöhäinen terva. Aikainen terva on juoksevinta ja myöhäinen mustaa ja pikimäisempää.

Tervahaudan muotoa hallitaan ja sitä tiivistetään jatkuvasti polton kestäessä, lapion lappeella iskemällä, tamppauslaudalla tamppaamalla, tallaamalla tai paksulla pöllinpätkällä nuijimalla.

Tervahaudan ilmansaantia säädellään myös koko polton ajan joko tekemällä uusia tai peittämällä vanhoja reikiä maa-aineksilla tai turpeilla. Ilmareikien avulla hehkumista voidaan säädellä tarkastikin ja kompensoida esim. epäedullisten tuulten haudan muotoon aiheuttamia symmetriahaittoja.

Parinkymmenen kuutiometrin kokoisen haudan polttaminen kestää tavallisesti 4-6 päivää.

Kuva: Mikko Erkinaro

Kuva: Jonni Hulmi

Samulin Paulaharjun teoksesta Suomenselän wieriltä kertomuksistakin löytyy lähes ohjeeksi sopiva ote palavan tervahaudan valvonnasta:

”Milloin piti puisella hautakuokalla karhota kummun alareunasta sysiä, milloin pitkällä puukangella lyödä kattoa ja rästästä tiiviimmäksi, ja sitten taas, kun hauta oli joutunut sysikatolle, täytyi terävällä pistoseipäällä sohia lakipuolta, niin että savu ja tulinen lieska tuiskahtelivat vasten silmiä.”

Kujanpään ohje tervan polttovaiheeseen on lyhyt:

”Yötä päivää on koko ajan jonkun seurattava että haudasta nousee tasaisesti valkeaa savua ja tarvittaessa paikkailtava turpeilla avautuneita kohtia. Sinertävä savu voi olla merkki liekeistä. Musta savu taas kertoo itse tervan palavan. Prosessia säädellään kunttaa, turvetta tai sahanpurua lisäämällä ja poistamalla, siten että hiillos etenee mahdollisimman tasaisesti kohti haudan keskustaa. Mikäli jokin kohta haudassa syttyy liekkeihin, on turvekatos avattava siltä kohdalta ja tuli tukahdutettava. Haudan palamisaika riippuu tervaksien määrästä.”

Kuten Lassila edellä kertoo, tervahaudan suurin vihollinen on tuuli, sekä sytytyksen että polton aikana. Sen aikaansaamista haitoista suurin on hautalatomuksen vähittäinen kuluminen ja pehmeneminen epäsymmetrisesti yhdestä suunnasta käyvän ilmavirran ja sen aiheuttaman hiiltymisen kiihtymisen seurauksena.  Muutoksia aikaansaava ilmavirta voi olla liki huomaamaton esim. vesistön läheisyydessä tai avoimemmalla puolella hautaa.

Hautaa sytytettäessä pitää alareunan peittämätön vyöhyke eli sytytyskerros saada palamaan mahdollisimman tasaisesti koko haudan kehällä yhtäaikaisesti. Syttöinä eli sytykkeinä käytetään koko haudan kehälle kiinni puunpäihin asetettuja kuivia, taiteltuja päreitä, säröksistä halkaistuja tervastikkuja sekä runsaasti koivun tuohta. Itse sytytys suoritetaan tervasoihduilla tasaisesti eri puolilta hautaa. Sytytysvaiheessa tulta ruokitaan koko ajan runsaalla määrällä kuivia päreitä ja niitä kannattaa kantaa haudan vierille sylikaupalla vähän väliä. Kun pienikin tuli ja sitä seuraava hehku on saatu tarttumaan tervasten ulkoreunaan, ei hauta enää sammu kuin pakkotoimilla. Sytytyksen aikana (n. 45-90 min) ja sitä seuraavan sytytyskerroksen peittämisen jälkeen (em. kunttapaloilla) tärkein tehtävä on pitää hiillos hengissä tarkistamalla yhä uudelleen ja uudelleen, että hauta on käynnissä ja hehkuu joka kohdassa ulkokehää peittoturpeiden allakin. Jos hiillos on hiipunut, se sytytetään uudelleen tuohien ja päreiden avulla. Liian myöhäinen peittäminen taas polttaa puusta erottuvia kevyitä komponentteja, mikä vähentää tervan saantoa.  Koko haudan sytytyksen ajan kynän tappi voi olla auki, mutta kun tuli on saatu tarttumaan sytytyskerroksen tervaspuihin, tappi on suljettava ja pidettävä suljettuna koko polton loppuun asti, tervan laskua lukuunottamatta. Alakautta tuleva lisähappi muuttaisi haudan toimintaa ratkaisevasti ja vaikuttaisi tervan saantoon.

Prosessissa syntyvä lämpö siirtyy lähinnä kuumien kaasujen välityksellä. Tervahaudan peittokerrokset eivät ole tiiviitä, joten ulkopuolelta virtaava ilma ja sen happi ohjaavat lämmönkehitystä ja sen siirtymistä tervaksiin. Tavoitteena on hiillon eteneminen symmetrisen tasaisesti ja täydellisesti.

Tervasten lämpötilan noustessa niistä haihtuu ensin vettä. Kuivissakin tervaksissa on noin 15 paino-% vettä. Höyrystynyt vesi tiivistyy kylmempien tervasten ja haudan katteen pintaan. Koko haudan lämpötilan noustessa vesihöyryä poistuu yhä enemmän myös haudan katteen läpi vieden mukanaan terpeenejä ja muita helposti haihtuvia aineita. Haudan savu on siis polton alkuvaiheessa lähinnä vesihöyryä. Sytytyksen aiheuttaman lämmön kohotessa yli 200 asteen alkaa hauta tuottaa itse tarvitsemansa lämmön.

Savu on hyvässä poltossa valkoista tai hyvin vaalean harmaata. Se koostuu pääasiassa vesihöyrystä. Tummemmat sävyt viittaavat tervan komponenttien ja itse tervan palamiseen ja niihin on hyvä nopeasti reagoida: hillitä tulta peittämällä tummasti savuava haudan kohta paremmin.

Tervaa alkaa erottua n. 250 ⁰C lämpötilassa. Lämpötila-alueella 100-200 ⁰C puusta erkanee vettä, etikkahappoa ja muita kevyitä  orgaanisia yhdisteitä mm. terpeenejä osittain kaasuna (sinertävä savu) ja osittain nesteenä (joista muodostuu tervan kusi). Hyvän tervan tuotannossa lämpötilan ylärajana pidetään n. 450 ⁰C.

Tervahaudan osittainen sammuminen (hehkun tai savuamisen hiipuminen) tai muu polton epätasaisuus ovat hankalia tilanteita. Prosessia voi kiihdyttää raottamalla tai poistamalla peitekerroksia joksikin aikaa kylmäksi jäävistä kohdista, jolloin lisääntyvä ilmavirta vauhdittaa paloa. Lehtipuhallinta voi myös käyttää tulen lietsomiseen halutuissa kohdissa. Tosin muovisen puhaltimen kanssa toimiminen satojen asteiden kuumuudessa vaatii suurta tarkkuutta.

Haudan polttonopeudessa on melkoisia eroja: Suomessa poltetaan tervaa hyvinkin hitaasti, lähes kytemällä. Haudan sammumisvaara on kenties suurempi ja aikaisin valutettu terva poikkeaa laadultaan paljonkin myöhemmin valutetusta. Saanto on hitaassa poltossa erittäin hyvä.

Pohjoismaisen yhteistyöverkoston kokemusten perusteella Norjassa ja Ruotsissa annetaan haudan syttyä ja palaa alussa hyvin isolla liekillä. Haudan päällä saatetaan pitää n. 1-1.5 m peittämätöntä aukkoa, jolloin tuli etenee ennen kunnollista peittämistä haudan koko laajuudelle hyvin nopeasti. Tällöin on vaara, että tervan saanto jää vähäiseksi. Arvokasta tervaa palaa pois ja koko haudan hallitsemattoman palon vaara on myös suuri. Voi olla, että nopeassa poltossa saatava terva on kuitenkin hidasta polttoa tasalaatuisempaa.

Tervan kusi vaihtuu tervaksi ja vähitellen pääjakeena saadaan ’pihkaterva’. Polton loppuvaiheen tummaa ja raskasliikkeistä tervaa kutsutaan myös pikitervaksi. Norjassa ja Ruotsissa poltossa saatava terva jaetaan kolmeen luokkaan (tervan kusen jälkeen): aikainen terva, priimaterva ja myöhäinen terva. Aikainen terva on juoksevinta ja myöhäinen mustaa ja pikimäisempää.

Kuva: Mikko Erkinaro

Tervahaudan muotoa hallitaan ja sitä tiivistetään jatkuvasti polton kestäessä, lapion lappeella iskemällä, tamppauslaudalla tamppaamalla, tallaamalla tai paksulla pöllinpätkällä nuijimalla.

Tervahaudan ilmansaantia säädellään myös koko polton ajan joko tekemällä uusia tai peittämällä vanhoja reikiä maa-aineksilla tai turpeilla. Ilmareikien avulla hehkumista voidaan säädellä tarkastikin ja kompensoida esim. epäedullisten tuulten haudan muotoon aiheuttamia symmetriahaittoja.

Parinkymmenen kuutiometrin kokoisen haudan polttaminen kestää tavallisesti 4-6 päivää.

3.5 Tervan polton turvallisuus

Tervahauta on täynnä kuumia hiiliä, joten ilman hallitsematon pääsy haudan sisäosiin missä tahansa polton vaiheessa tai sammutettua hautaa avatessa voi aiheuttaa räjähdysmäisen tulipalon. Tällöin on mahdollista, että koko hauta palaa nopeasti ia isolla liekillä, mukaan lukien haudan pohjalle kertynyt terva. Tosin hallitsemattomaan tulipaloon tarvitaan vähintään koko katon äkkinäinen poisto kesken parhaan polttovaiheen. Toisaalta polton edetessä hauta hillitsee koko ajan itse itseään hehkurintaman edetessä kohti keskustaa romahduttamalla ja siten peittämällä omaa ulkoreunaansa vähä vähältä. Haudan ulkoreunoihin ajoittain ilmestyvät hehkuaukot ovat kuitenkin niin kuumia, että esimerkiksi lasipullo alkaa muuttaa niissä välittömästi muotoaan. Sopivissa tuulioloissa laajalle leviävien kipinäpilvien aiheuttamien tulipalojen ja tervanpolttajien palovammojen vaara on siis suuri.

Säätiedotus on syytä huomioida useampia päiviä etukäteen. Hautaa ei pidä sytyttää, jos odotettavissa on kovia tuulia tai sateita. Paras sytytyssää on tyyni ja sateeton. Haudan kunnolla sytyttyä säätila ei vaikuta enää tuulioloja lukuun ottamatta haudan palamiseen ja puumassan hiiltymisen etenemiseen.

Hiilimonoksidi- eli häkäpitoisuudet saattavat olla tyynellä säällä korkeita haudan läheisyydessä ja erityisesti halsissa.

Tervahaudan poltosta on syytä olla etukäteen yhteydessä paikkakunnan paloviranomaiseen, muulloinkin, kuin ruohikko- tai metsäpalovaroituksen aikana (jolloin poltto todennäköisesti kielletään). Haudan peiteaineksia ja ensisammutuskalustoa tulisi olla aina saatavilla.

Niin kylmä kuin kuumakin terva takertuu vaatteisiin ja ihoon, joten kaikissa roiskeissa on palovamman riski. Käytännössä kynään asti piipusta ehtivä terva on erittäin harvoin edes haaleata.

Palovammojen välttämiseksi on syytä käyttää vain luonnonkuituista vaatetusta. Synteettiset materiaalit roihahtavat helposti liekkeihin.

Pitkäaikainen altistus kylmällekin tervalle ja tervan kuselle voi kuitenkin aiheuttaa iholle palovamman kaltaisia vaurioita aina toisen asteen palovammoihin ja vesirakkuloihin saakka.

Kynän tapin, siis tervan ulosvalutuskohdan, pitää olla varmatoiminen, tiukasti suljettavissa ja turhaa oleskelua halsissa pitää välttää. Kynän tapin kehän yhdelle reunalle on kuitenkin turvallisuussyistä veistettävä pieni kolo, jotta ylipainetta voidaan tappia kääntelemällä purkaa. Samalla reiästä vuotava kusi tai terva kertoo vaimealla lorinallaan tyhjentämisen olevan ajankohtaista.

Kuvat: Mikko Erkinaro

3.6 Tervan lasku

Tervan kusi on erottuvista jakeista raskain ja kertyy lopulta varastoastioiden pohjalle. Polton alkuvaiheessa erottuu myös hyvin vetistä tavaraa, joka jää toisinaan kevyimpänä kerroksena pintaan.

Polton alkuvaiheessa saatavassa vetisessä jakeessa (melkein väritöntä ns. likavettä, etikantuoksuista puuhappoa, tervan kusta ja hieman tervaa) on usein oranssinruskeaa väriä ja epämääräisiä kokkareita. Kusen määrä riippuu tervasten kosteudesta. Oikeanoloista tervaa 15–20 kuution haudasta alkaa tulla yleisimmin toisena polttoyönä. Ensin tulee juoksevampi tervalaatu kusen kanssa ja sitten kusen osuuden ehtyessä terva paksuuntuu. Loppuvaiheessa hauta tuottaa paksua pikitervaa. Tervan laatua voi polton jälkeen tasata lämmittämällä sitä n. 70–80 ⁰C lämpötilaan useamman tunnin ajan. Ruotsissa ja Norjassa käytetään usein tervan ”kokoonkeittämistä”, jolloin lämpötila nostetaan lyhyeksi ajaksi n. 120–140 asteeseen.

Koska tervan kusi vaeltaa lopulta kaikkien muiden jakeiden alle, se on aikanaan poistettava varastoastian pohjalta. Perinteisessä puutynnyrissä tätä varten on pohjan uurteeseen tehty reikä. Vetinen jae voidaan poistaa astian pinnalta täyttöreiän kautta. Jakeiden erottuminen eli kerrostuminen varastoastiassa on havaittavissa vastikään haudasta otetusta tuoreesta tervasta noin viikon sisällä. Jos tervahaudan kaikki nestemäiset lopputuotteet kerätään samaan öljytynnyriin, eri jakeiden erottelu toimii pitkän kerrostumisajan jälkeen varrellisella saunakauhalla tai vastaavalla kuupalla. Koska eri jakeiden tiheydet ovat hyvin lähellä tervan tiheyttä, voi vesipitoisia jakeita olla pitkään seisseen varastoastian sisällä tervamassan sisällä myös pussimaisina kertyminä. Nämä kellervänoranssit, toisinaan myös oranssia sakkaa sisältävät kertymät ovat parasta laatua olevaa tervan kusta.

3.7 Haudan sammutus

Haudan reunalle kertyvät puhtaat, lasimaisesti helisevät hiilet sopivat erinomaisesti paja- tai grillihiiliksi. Sen sijaan polton jälkeen haudan keskelle jäävissä hiilissä on usein tervajäämiä. Toisinaan väitetään, että vedellä sammuttaminen tuhoaa etenkin pajahiiliksi aiottujen tervashiilten rakennetta ja heikentää ominaisuuksia.  Jos hiiltä ei oteta käyttöön, voidaan haudan antaa palaa loppuun.

Haudan sammutustapa riippuu siitä, kuinka tärkeänä osana haudan tuotteista hiiliä pidetään. Koko hauta voidaan kastella runsaalla vedellä (kynän tappi kiinni) aivan polton lopuksi ja kuivattaa hiilet erikseen. Vaihtoehtoisesti hauta voidaan myös polton lopuksi peittää (kynän tappi tässäkin kiinni) paksulla kerroksella hiekkasavimultaa ja tampata se tiiviiksi. Maalla peitetty hauta vaatii kuitenkin kuukausien valvonnan, jotta mahdolliset peittomaan alla olevat hiilipesäkkeet havaitaan ja saadaan sammutettua. Savu paljastaa kytevät pesäkkeet.

Hyväksi koettu ja huomattavan hiiliystävällinenkin tapa on sammuttaa hauta kaivamalla se kokonaan auki ilman vedenkäyttöä ja ilman peittomaata. Työvaihe on kuuma, aikaa vievä ja se vaatii työvälineiksi pitkiä puunrunkoja viime vaiheen haudan keskelle jäävän hehkuvan hiilikasan rikkomiseksi. Mutta kun hiiliä vähitellen siirretään keskeltä vyöhykkeittäin kohti reunoja jäähtymään, ei lopulta keskelle jää kuin hiiltynyt sihti viimeisten tervatippojen kanssa rätisemään.

4. Tervahaudan tilavuus

Pyöreän tervahaudan korkeus on useimmiten korkeintaan puolet haudan halkaisijasta ja se on keskustastaan jonkun verran korkeampi kuin reunoiltaan. Haudan kakkumainen keskiosa suippenee luontevasti hieman ylöspäin.

Haudan koolle ei liene alarajaa, mutta tasaisen polton aikaansaaminen vaatii toki vähintään muutaman kuutiometrin tilavuutta. Suurimpien hautojen halkaisijat ovat Paulaharjun varmistamattomien tietojen mukaan olleet jopa 30 metriä. Viimeaikojen suurin tervahauta poltettiin Kuhmossa vuonna 2000. Sen halkaisija oli 23 metriä ja tilavuus n. 1500 m3. Siitä saatiin noin 36,000 litraa hyvää tervaa ja noin 8000 litraa käyttökelpoista tervan kusta. Haudan tilavuus ja tervasten pihkapitoisuus määrittää tervan suurimman mahdollisen tuotantomäärän.

Tervahaudan tilavuuden ja tervan saannon  voi arvioida karkeasti seuraavasta taulukosta:

Kuutiometri tervaksia tai tervasäröksiä painaa noin 330 kiloa. Tervasten pihkapitoisuus vaihtelee hyvin paljon, mutta karkeana arviona tervan saannolle kohtuullisesta ja hyvästä raaka-aineesta voi käyttää 20–40 kg haudan kuutiometriä kohden. Haudan ulkokehän sytytyskerroksessa käytetään usein vähäpihkaista tai pihkatonta kuivaa mäntyä. Tämä on syytä ottaa huomioon, kun tervasaantoa arvioidaan.  

Betonipohjaista hautaa ensi kertaa käytettäessä pitää varautua hieman pienempään saantoon, koska betoni imee ’kyllästyessään’ jonkin verran tervaa.

Tervahaudan valmistelun ja polton vaiheiden ajoitus poikkeaa hieman eri lähteistä kerätyissä tiedoissa. Syynä ovat maantieteelliset erot ja paikalliset käytännöt.

5. Yhteenveto

Tervan valmistus perinteisessä tervahaudassa on monivaiheinen ja monimutkainen prosessi. Muuttujia on teollisiin prosesseihin verrattuna paljon: Lopputulokseen vaikuttavat muiden muassa raaka-aineen ominaisuudet, tervahaudan rakenne, koko ja muoto, polttotekniikka ja sääolosuhteet. Tällaisen prosessin perinpohjainen ohjeistaminen on mahdotonta, siksi tässä esitetty ohje on parhaimmillaankin vain periaatteellinen ohjenuora. Tärkein ohje lienee se, että vanhojen tervamestareiden ja kokeneiden tervanpolttajien osaamista kannattaa hyödyntää. 

Tervanpolton jokaiseen vaiheeseen on löydettävissä kiistattomien totuuksien lisäksi myös paljon arvokasta perimätietoa – käytäntöjä, tapoja ja tottumuksia. Tervan polttajan on hyvä kunnioittaa perinteitä, mutta myös innovointi on tärkeää. Esimerkiksi moderneilla lämpöelementeillä ja kertyneen tiedon analysoinnilla voidaan tervahaudoista saada paljon uutta tietoa, joka auttaa polttotekniikan kehityksessä. Tervan, saatikka sitten itse prosessin, kemiaa ei vielä tunneta tarkasti. Uusi kiinnostus tervaa kohtaan antaa mahdollisuuksia ymmärtää paremmin pimeän tervahaudan uumenissa tapahtuvaa ihmettä.

 Vanhan perinteen varaan on hyvä kehittää ja lisätä omaa tekniikkaa ja tyyliä.   

ELÄKÖÖN TERVA!

6. Muita valmistusmenetelmiä

Pohjoismaiden suurin tervanvalmistaja, saarijärveläinen Hautaterva valmista tervaa suorakaiteen muotoisessa betonibunkkerissa, missä poltto etenee yhtenä suorana vyöhykkeenä, ns. tuulihautana. Kerran kuukaudessa tapahtuvassa poltossa saadaan kussakin noin 1000 litraa tervaa. Tervasten repiminen kannoista ja haudan latominen on Hautatervan prosessin aikaa vievin työvaihe.

Joillakin pohjoisilla alueilla on tervaa poltettu rinteeseen kaivetuissa ojahaudoissa (kutsutaan myös kouruhaudaksi), joissa palovyöhyke etenee alamäkeen ja yleensä suorana vyöhykkeenä.

Sadat asian harrastajat ja tervan käyttäjät valmistavat oman tervansa tynnyrimenetelmällä, tavallisimmin 200 litran peltitynnyrissä. Tynnyripoltossa on hyvin tärkeää estää kaasujen ja tervan vuotaminen tynnyriä ympäröivään palotilaan. Ylösalaisin käännetyn tynnyrin ja pohja-astian sauma tiivistetään tyypillisimmin paksulla, kostealla savikerroksella Lisäksi tynnyrin liian nopea avaaminen voi johtaa kuumien hiilien syttymiseen ja jopa räjähdysmäinen palo. Kuumaa tynnyriä ei saa jäähdyttää nopeasti vedellä, koska tällöin sen sisään virtaisi ilmaa ja seurauksena voisi tässäkin olla kohtalokkaat.

Viitisenkymmentä vuotta sitten maastamme hävisivät viimeiset tärpätti- ja tervatehtaat. Niissä hiilto suoritettiin 3–10 m3 kokoisissa terässäiliöissä tai muuratuissa uuneissa. Toivottavasti tulevaisuudessa maahamme syntyy myös tällaisia teollisesti merkittävämpiä tuotantoyksiköitä. Niiden suunnittelussa tarvitaan jo vaativampaa prosessisuunnittelua.

Kuva: Ilkka Pollari

Mäntytervan valmistuksen vaiheet taulukoituna: